Vuonna -98 sairastuin, kävelin kyynärsauvoilla parin vuoden ajan, sillä selässäni oli todettu 5 välilevyprolapsia, jotka aiheuttivat suuria vaikeuksia, ongelmia. Leikkaus olisi tuolloin ollut vaihtoehto, mutta kieltäydyin. Pääsin kuntoutukseen ja pikkuhiljaa muun liikkumisen pariin. Liikkumisesta tuli arkipäivää ja osa elämääni, jota ilman oli vaikea olla. Liikunta auttoi minut takaisin työelämään ja selviytymään sillä hetkellä elämääni hallitsevista hermokivuista ja lihaksiston voimattomuudesta. Uskoin ja luotin vahvasti siihen, että parannuin täysin, eikä vastaavanlaisia enää tapahtuisin minulle.
Sain liikunnasta energiaa, jota ilman en olisi tuolloin enkä myöhemminkään selvinnyt.
Vuodet kuluivat, pikkusäryt tulivat ja menivät, eivätkä minua lannistaneet, jatkoin liikkumistani, olin sinnikäs. Lääkärini mukaan, jopa liian sinnikäs. Välillä mentiin ambulanssilla päivystykseen kovien hermokipujen vuoksi hakemaan pistoksia ja taas välillä olin aivan kuin kuka tahansa terve ihminen. En antanut periksi, sinnikkäänä tallasin milloin spinningissä ja milloin missäkin. Sain liikunnasta energiaa, jota ilman en olisi tuolloin enkä myöhemminkään selvinnyt. Koin onnistuvani edes jossain, koska särkyjeni hoidossa en sitä pystynyt tekemään.
Vuodet vierivät, tyttäreni sairastui anoreksiaan, taistelu elämästä ja kuolemasta käynnistyi. Liikuntani loppui, aikaa ei vain ollut. Tärkein asia oli saada tyttäreni kuntoon sekä perheeni voimaan hyvin. Selkäni ja niveleni reistailivat taas, romahdin. Olin unohtanut hoitaa itseäni sillä parhaimmalla mahdollisella tavalla, liikunnalla.
Leikkauksia tuli toisensa jälkeen, milloin kyynärpäät, milloin jalka ja milloin mitäkin. Aina kuitenkin palasin liikunnan pariin, josta olin aikaisemminkin saanut energiaa ja jolla aikaisemminkin olin pystynyt halitsemaan kipujani tai parhaimmassa tapauksessa positamaan ne kokonaan. Kipulääkkeitä en juurikaan tarvinnut vaan totesin aina lääkärille, että liikunta on lääkkeeni.
Nousin taas siis suosta kuin feeniks lintu, aloitin liikkumisen ja oireeni helpottivat. Työni, jota myös tuolloin tein oli erittäin raskasta ja vaativaa, se söi mieltä ja sisusta.Ihmistä kun ei voi polttaa molemmista päistä. Liikunnalla ja mitä kovemmalla sen parempi, Mieli tyhjeni ja olin siis tuntien jälkeen tyhjäpää, energinen sellainen.
Vuosien rankkojen kokemusten ja lapseni parantumisen myötä annoin itselleni luvan romahtaa, väsähdin ja olin loppu. Ei ihmistä voi siis polttaa kummastakin päästä. Lopetin siis jälleen kerran, kun en jaksanut, en halunnut mennä ihmisten ilmoille, halusin olla kotona omissa oloissani.
Tarjottiin siis lääkettä, niin mieltä turruttavaa. En ottanut vaan rohkeasti menin taas katselemaan muita ihmisiä, salille. Halusin lihakseni takaisin ja kroppani kuntoon, mieleni virkeäksi. Niin aikamoinen paketti, josta olisi selvittävä!
Selvisin ja taas jälleen kerran huomasin kuinka liikunta tuo tullessaan sen hyvän olon tunteen. en olisi jaksanut vääntäytyä liikkumaan, päivät olivat erilaisia, mutta tein sen ja menin. Elämä voitti vihdoin ja viimein. Liikkuminen toi minulle sen iloin ja onnen, hyvän olon tunteen.
Kaikki sujui hyvin ja elämä meni eteenpäin. Lapsen itsemurhayritykset kahlasin läpi liikunnan avulla. Tyttäreni selvisi.
Jälleen kerran kaikki taas romahti omalta kohdaltani, sairastuin ja juuri silloin kun olin päässyt hyvään vauhtiin ja onneni kukkuloilla. Ongelmat käsissä, niskassa ja selässä alkoivat. Hermokivut olivat valtavat, lääkkeitä en suostunut ottamaan vaan päätin, että liikunta lieventää näitä. Niin kävikin, crossailu vei ajatukset pois kivusta, se helpotti. Punttien nosto taas lievensi raivoani ja pettymystäni sekä vihaani. yritin jotenkin selvitä ja selvisinkin siihen asti, kunnes tuli totaalinen stoppi. Lääkärini kielsi minulta kaiken mikä minulle oli tärkeää ja josta sain hurmostilan. Sallittua oli vain kävely ja sitäkin hissukseen. Minunko olisi vain pitänyt kävellä, jolle hiki ja adrenaliiniryöpyt olivat jotain. Maailmani romahti, olin tullut salille kuin kotiini. Pettymys oli suuri ja mielimaasssa.
Sinnittelin ja odottelin paranemistani kuin kuuta nousevaa. Lupaa salille en saanut vaan tilanne huononi.
Vuosi sitten joulukuussa olin selkäleikkauksessa, kivut lähtivät, paraneminen meni loistavasti eteenpäin. Olin jo kahden päivän päästä kävelylenkillä. Kävelylenkit pitenivät ja minun paranemiseni oli loistavalla mallilla. Haaveenani oli aloittaa saliharjoittelu helmikuussa, niikuin minulle oli lääkäreiden taholta luvattu. Lääkäreiden mielestä nopean toipumiseni syynä oli liikunnan myötä saavuttetu hyvä yleiskunto.
Salille en saanut palata, rangassani ilmeni uusia ongelmia, leikkaus toistamiseen olisi edessä. Minut leikattiin uudestaan helmikuussa, taas selkä. Salille ei siis ollut asiaa, mutta kävely oli sallittua ja pakollista. No kävely kyllästytti, mutta tuotti tulosta, paraneminen eteni nopeasti. Niinkuin aina asiat eivät suju suunnitelmien mukaisesti, uudet ongelmat seuraavat toista. Tahto paranemiseen oli kova.
Uusi leikkaus edessä, mutta ei enää selkä vaan niska. Toukokuussa 2012 jouduin niskaleikkaukseen, jossa poistettiin välilevytyrät kahdesta välistä, aukaistiin hermojuuria sekä jäykistettiin niska. Ai niin tosin huumoiria pitää olla, sain myös itselleni imlantit. Tosin ne laitettiin niskaan eikä etumukseen. Toivuin tästäkin leikkauksesta nopeasti tahdolla ja sinnikkyydellä, jota minulta löytyy vaikka muille jakaa. Kävely siis jatkui…
Syyskuussa 2012 sain luvan aloittaa liikunnan salilla ja olin siitä todella innoissani. MIetinnässä oli, mitä tekisin? Kuntoa ei ole? Lihakset ovat tipotiessään? Lihaksia pitäisi saada, jotta nivelet ja välilevyt eivät paukkuisi enempää, sillä olihan minulla todettu sidekudossairaus yliliikkuvien nivelteni vuoksi.
Aloitin siis fustran, josta pidin heti ensimmäisestä tunnistani alkaen. Vasen käteni ei juurikaan noussut sivuttain, mutta nyt se jo nousee vaakatasolle. Olen kehittynyt ja onnistunut. Onnistun joka tunti, sillä olen sinnikäs ja kivuistani huolimatta tahdollani sekä raivollani teen vaaditut liikkeet. Olen onnistunut ja onnistun joka päivä salilla käydessäni ohjaajani kanssa. Itkuja ja naurua on salilla nähty. Itkut ovat olleet onnistumisen itkuja ja itkuja ilosta, että koen selviytyväni, onnistuvani. Poden jatkuvasti hermokivuista, mutta liikunnalla saan ne hallittua ja pidettyä mielen pois kivuista ja korkealla. Olen taas joutumassa leikkaukseen selästäni ja vasemmasta kädestäni, mutta nyt en anna periksi vaan parannan ne liikunnalla ja sinnittelen sen avulla niin pitkälle kuin pystyn.
Olen kahlannut läpi suon ja korven, mennyt kivisten rankkojen muurien läpi,joista en olisi selvinnyt ilman liikuntaa, sinnikkyyttäni ja kovaa tahtoani. Liikunnasta saamani elämänilo, energisyys ja onnistumisen kokemukset ovat auttaneet minut selviytymään ja auttavat vastedeskin.
-Anne
