Ihmiset, jotka katsovat minun kuviani, eivät usko minua. Enhän ole ylipainoinen eikä ulkonäössäni ole mitään vikaa. Niin monta kertaa minulta on kysytty kysymys: ”Miten sulla muka voi olla huono itsetunto, kun sulla on tollanen kroppa?” Minulla kesti 35 vuotta oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mikä vaati niin henkistä (ominaisuudet, luonteenpiirteet) kuin fyysistä (oma vartalo) hyväksyntää ja asenteiden muuttamista.
Alle kouluikäisenä minulla oli aivan lyhyeksi leikatut hiukset eivätkä naapuruston lapset tienneet, olenko tyttö vai poika. Lapsena ulkonäköni oli poikkeava, koska yläleukani oli huomattavasti alaleukaa edempänä, minkä vuoksi minua kiusattiin. Kiusaaminen alkoi esikoulussa ja jatkui lukioikään asti. Edempänä ollut yläleuka korjattiin oikomishoidossa, mutta sen jälkeen keksittiin uusia syitä kiusata. Kuten se, että oli hikari koulussa tai että sukunimi oli Hilpeä.
Teinivuosina aloin harrastaa judoa. Olen ikäisekseni ollut aina pitkä ja isokokoinen, ja muistan, miten sain kuulla olevani ”norsusarjassa”, kun osallistuin judokilpailuissa tyttöjen painavimpaan painoluokkaan. Niinä aikoina sain kuulla olevani lihava. Kiusaamisesta johtuen en ollut sinut itseni kanssa. En kokenut itseäni viehättäväksi ja pukeuduin vielä lukioaikana jääkiekkoseuran verkkariasuun peittääkseni piirteitäni. Liekö myöskään sattumaa, että teinivuosina aloitin jääkiekon pelaamisen ja vietin seuraavat kuusi vuotta mieluusti kaukalossa maalivahdin suojukset päällä ja maski naamalla. Piilossa muiden katseilta. Piilossa itseltäni.
Kuva on vuoden 2016 syntymäpäiväjuhliltani Kaukaisten juhlatalolta. Olen usean vuoden ajan järjestänyt omien syntymäpäivieni aikaan meidän kylällä tanssitapahtuman.
Kuva on vuoden 2016 syntymäpäiväjuhliltani Kaukaisten juhlatalolta. Olen usean vuoden ajan järjestänyt omien syntymäpäivieni aikaan meidän kylällä tanssitapahtuman.
Zumba tuli elämääni tammikuussa 2010 ensimmäisten tuntien ilmaantuessa paikallisen liikuntakeskuksen lukujärjestykseen. Sitä ennen olin kyllä todistetusti anopille vannonut, että se ei ole minua varten, kun en ole koskaan ollut lainkaan tanssillinen. Zumba vei minut mukanaan ensikosketuksesta lähtien. Vaikkakin koin olevan jäykkä enkä todellakaan osannut heiluttaa takapuolta tai rintakehää lainkaan niin kuin ohjaaja. Lattarimusiikki ja se, miten ohjaaja kehotti olemaan sensuelli ja naisellinen, sai minut tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani koko sen tunnin ajan. Tuntui mahtavalta olla minä ja alkaa nauttia omasta kropastaan sen sijaan, että yritti peittää ja hävetä sitä joka tilanteessa.
Minä olen aina ollut ujo ja introvertti ja olen kiusaantunut huomion keskipisteeksi joutumisesta. Niin vaan Zumban tultua elämääni raja-aidat kaatuivat ja vastoin kaikkia odotuksia rupesin itse zumbaohjaajaksi 5 vuotta sitten. Sillä tiellä olen edelleen. Nyt ohjaan tanssillista ryhmäliikuntaa työkseni. Minulla on suuria unelmia tanssimiseen liittyen.
Mainokset ja sosiaalinen media vilisee kuvia, joista yhä suurempi osa on photoshopattuja. Ns. tavallisen näköisiä naisia ei näe missään. Mutta ulkonäkö on vain ihmisen pintaa. Tullakseen sinuiksi itsensä kanssa, vilkaisu peiliin ei auta. Vaikka painoindeksi olisi normaali eikä kukaan kiusaisi sinua, mutta katsot sirpaleiseen peiliin, jonka kuva on vääristynyt. Onnellisuus ja itsensä hyväksyminen ei tule kiloista tai vyötärönympäryksestä. Se tulee siitä, että itse hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Lakkaa itse lokeroimasta itseään ja määrittelemästä etukäteen asioita, joita voi tai ei voi saavuttaa. Työstää traumat ja jalostaa ne vahvuuksiksi. Ymmärtää, että epätäydellisyys on kaunista. Onni tulee ihmisen sisältä, ei ulkoa.
Olen sekä intohimoinen liikkuja että herkkä runoilija. Liikunta on ollut minulle lapsesta asti elämäntapa, viimeiset neljä vuotta olen tehnyt sitä osittain työkseni, vaikka se ei työltä tunnukaan!
